Yksi miehenä olemisen määritelmistä

Vaimoni esittää ajoittain eri tilanteissa minulle kysymyksen "Olemmeko me naiset tuollaisia?" ja vastatessani että ajoittain, hän toteaa "No, eipä ole teillä miehilläkään helppoa!". Onko miehenä oleminen sitten helppoa? Riippuu miehen määritelmästä. Kaikki joilla on xy-kromosomipari eivät ole mielestäni automaattisesti Miehiä, miehiä useimmiten kuitenkin. Seuraavassa kerron syyni moiseen tulokseen ajatusmaailmassani. Puhun siis (M)iesten ja (m)iesten eroista.

(M)ies osaa ajatella asioita myös muiden kanssaeläjien näkökulmasta, sekä ymmärtää miksi toinen on toista mieltä. Se ei kuitenkaan tarkoita että (M)iehen pitää antaa periksi muille. (M)iehen pitää pystyä perustelemaan oma näkökantansa järkevästi. Ei riitä että sanoo "Se nyt vaan on minun kantani!". Järjelliset perusteet pitää löytyä. (M)ies tajuaa että mielipiteiden törmätessä täytyy tehdä itselleen kysymys "Jos annan tässä kohtaa periksi, voinko katsoa peiliin loppuelämäni tyytyväisenä ratkaisuun?". Jos asia on päätetty, niin sillä mennään ja jossittelu pois. Tehdään kaikki asian saamiseksi parhaimmin päin. (M)ies tunnustaa myös reilusti jos hänen perustelunsa on huonompi kuin toisen. Niissä tapauksissa (M)ies osaa antaa periksi.

(m)ies ei halua nähdä vaivaa eikä ottaa vastuuta, joten hän antaa mieluummin periksi. Hän jossittelee, mutta vain hiljaa itsekseen. (m)ies uhriutuu ja alistuu. Hän kauhistelee (M)iesten periaatteita eikä kuitenkaan osaa perustella miksi. (m)iehen valinta on lähestulkoon aina ns. pienimmän harmin tie.

(M)ies antaa arvoa perheelleen. Hän ymmärtää ettei perhe ole mikään firma jossa on pomo ja alaiset. (M)ies keskustelee jokaisen perheenjäsenen kanssa yksin ja yhdessä. Keskustelulla ja puhumisella on eroa tässäkin asiassa. Keskustelu on myös kuuntelemista ja kuullun ymmärtämistä, puhuminen ei. (M)ies ei rakenna uraa perheen ja perhesuhteiden kustannuksella. Hän ei aseta varallisuutta ja statusta edes samalle viivalle. Perheen muita jäseniä (M)ies huomioi joka päivä jollain tavalla. Ellei muuten niin kysymällä ja kuuntelemalla päivän tapahtumat ja mietteet. (M)ies antaa perheelleen vähintään saman mitä itse saa heiltä. (M)ies ei ole koskaan perhettään kohtaan väkivaltainen!


(m)ies painaa pitkää päivää perheensä kustannuksella ja oikeuttaa sen paremmalla statuksella ja varallisuudella. Hän kuvittelee että perhe on onnellinen kun varallisuus riittää siihen että lapsilla on sen seitsemän harrastusta ja niihin parhaat välineet. Onnellisuuteen hän uskoo vaadittavan jokavuotiset lapin hiihtokeskusten talvilomat, kesälomat aurinkorannoilla sekä näyttävän tittelin, asumismuodon, ulkonäön ja harrasteet. Perhe huomioidaan (m)iesten mielestä luontevasti ainoastaan syntymäpäivinä, ystävänpäivänä sekä äitienpäivänä. Riittää kunhan näinä päivinä antaa mahdollisimman kalliin lahjan. Hän pitää itseään ehdottomana perheen päänä jonka mielipide lopussa ratkaisee asian kuin asian.

Tämän jutun alussa mainitsemani kysymys vaimoltani vaatii vielä vastineen. Naiset, te teette meidän (M)iesten ja (m)iesten elämästä yhtäaikaa helvetin ja taivaan. Eli keskiarvollisesti sopivan tasapainottava osa meidän elämäämme. Se kumpaa haluaa painottaa enemmän, on meidän asiamme.

(m)iesten kuvauksina käytin tässä kahta erilaista (m)iestyyppiä, mutta niitä on kyllä enemmänkin. Pitääkseni jutun siedettävän mittaisena tyydyin nyt vain näihin esimerkkeihin. Tämä tällä kertaa.

Kiitos kouluni opettajille jälleen kerran

Luin tänään paikkakunnallani ilmestyvästä sanomalehdestä 22. 5 päivätyn uutisen koulutuskeskuksessa tapahtuneesta välikohtauksesta oppilaan ja opettajan välillä. Mieleeni tuli ensimmäisenä toteamus "Taas näitä!" ja seuraavaksi "Mitä sitten?". Näitä tapauksia on ollut mielestäni aina ja tulee olemaan, valitettavasti enenevässä määrin. Tarkoitan sitä että nämä tilanteet eivät mielestäni täytä uutisen kriteerejä. Miellän uutisena uuden/ uudenlaisen, ennalta-arvaamattoman tapahtuman. Nämä tapaukset eivät ole sellaisia. Samankaltaisia juttuja saa lukea turhan usein. Noh, itse asiaan.

Minun koulunkäyntivuosinani opettajia, oppilaita ja heidän arvojensa yhteentörmäyksiä oli jossain muodossa päivittäin. Erona nykypäivään oli se että molemmat ymmärsivät omat oikeutensa ja eritoten velvollisuutensa. Eikä asiasta väännetty väkisin veretseisauttavaa uutista. Oppilaan oikeus on mm. saada turvallisissa olosuhteissa asiantuntevaa ja asiallista opetusta. Hänen velvollisuuksiinsa kuuluu mm. antaa koululaitokselle ja sen työntekijöille mahdollisuus edellämainitun kaltaiseen toimintaan. Asiallinen käytös kuuluu molemminpuolin asiaan. Jos toinen osapuoli ei kunnioittanut sääntöjä ja toista osapuolta, tilanne oli valmis. Annan seuraavaksi esimerkin omista kokemuksistani.

Luokkien 7-9 aikana jätin usein täyttämättä omat velvollisuuteni koululaitosta ja opettajiani kohtaan. Tämä ilmeni mm. toistuvana epäkunnioittavana käytöksenä. Toimenpiteinä koulun puolelta olivat esim. oppitunnilta poisto, rehtorin puhuttelu, koulupsykologin tapaamiset, taulusienellä/ liidulla heittäminen, oppikirjalla päälaelle hivauttaen ja jumppamaikan kanssa 5 minuutin nyrkkeilyottelu tunnin jälkeen. Hanskat käsissä kylläkin, mutta ihan kunnolla lyöden. Nämä siis vain esimerkkeinä. Omasta mielestäni sitä sain mitä tilasin. Toistuvan haistattelun/ nimittelyn sekä uhkailun tuloksena saamani kohtelu oli oikeutettua. Tämä siis minun mielestäni. Tämä toiminta ei päde kaikkiin tapauksiin mutta perusajatuksenani onkin että jos kerran oppilaiden käytöstä on laidasta laitaan, niin seuraamuksiakin kyseisistä teoista pitää olla sen mukaan. Mutta nyt omakohtaisiin kiitoksiin!

Kiitos Teille jokainen opettajani, jotka jaksoitte antaa asiallista opetusta niille jotka sitä halusivat. Oma toimintani ei sitä edistänyt. Kohtelitte minua ansaitsemallani tavalla, joka oli yksilöllinen ja kohdistettu vain minuun. Se osoitti että ymmärsitte minut yksilönä, ette nykypäivän tasavertaisena, harmaana massana. Tämän kaiken seurauksena voin näin viidenkympin ylittäneenä todeta, että kaikki se johti siihen mitä olen tänä päivänä sekä siihen mitä minulla on. Kolmikymppinen poikani on osoittanut olevansa järkevä ja tärkeä osa nykypäivän yhteiskuntaa. Hän ei ole menettänyt kykyä tuntea empatiaa eikä uskoa tulevaisuuden maailmaan huolimatta yhteiskunnan hyvistä yrityksistä. Olen saanut jakaa yli 30 vuotta elämästäni upean, rakastavan vaimoni kanssa. Kiitos opettajat siitä että tunnen olevani mies joka osaa nähdä yksittäisten tapahtumien lisäksi myös asioiden suuremman kuvan. Oppikirjoilla mätkiminen ei mennyt hukkaan. Eipä muuta tällä kertaa.

Eläimet ja niiden ystävät(kö?)

Olen viime aikoina miettinyt ihmisen ja eläinten nykyistä suhdetta verrattuna "eilispäivään".
Ennen ei tunnettu termiä "eläinten ystävä" erikseen, koska ihminen sai konkreettista apua ja 
hyötyä eläimistä. Se jos mikä ohjasi ihmistä olemaan hyvä eläimiä kohtaan. Vammautuneet 
tai sairaat eläimet yleensä lopetettiin ja hyötykäytettiin koska ne eivät olisi missään tapauksessa pystyneet elämään lajille tyypillistä kivutonta ja arvokasta elämää. Lajille tyypillisenä elämänä 
pidän esim. laumaeläimen elämää oman lajinsa parissa pariutumisineen ja arvoasteikkoselvittelyineen. Ihmiset eivät sen kummemmin yrittäneet "ystävystyä" eläinten kanssa vaan ennemminkin elää eläinten kanssa. Ymmärrettiin eroavaisuudet ihmisen ja eläinten välillä. 

Olen pistänyt merkille että nykypäivänä ihmiset jotka käyttävät itsestään luonnehdintaa "eläinten ystävä", käyttävät eläimiä vieläkin arveluttavammalla tavalla hyödykseen kuin aikalaisemme. Usein näillä ihmisillä on minulle outo taipumus ottaa eläin puhtaasti lemmikiksi. Siis omaksi henkilökohtaiseksi viihdykkeekseen. Halutaan tuntea itsensä tärkeäksi ja rakkaaksi edes jollekin. Syitä siihen miksi joku ei saa tarpeeksi pyyteetöntä rakkautta ja kunnioitusta muilta ihmisiltä ei kannata ruveta arvailemaan. Niitä on varmaankin yhtä paljon kuin ihmisiäkin.

Erityisen omituisena käytöksenä pidän vammautuneiden ja sairaiden eläinten lemmikiksi haalimista jopa ulkomaita myöten. Tarkoitusperiä voin vain arvailla, mutta ihmettelen miksi niin moni näiden lemmikkien omistajista haluaa tuoda tapauksensa kaikkien tiettäväksi. Mieluummin vielä sekä halukkaiden lehtien että sosiaalisen median välityksellä. Omituiseksi tavan tekee se että kuvia ja juttua on ennemminkin lemmikin omistajasta ja hänen kodistaan kuin kyseessäolevasta sairaasta eläimestä. On tarinaa ja kuvaa ihmisestä ja hänen talostaan, huoneistaan ja avarasta pihasta omenapuineen. Kyllä se eläinkin on ehkä muutamaan kuvaan saatu, mutta usein vaikutelma on hiukan rekvisiittamainen.

Ilmeisesti ihminen nykyään haluaa tänä päivänä eläimestä ennemmin henkisen kainalosauvan omalle ontuvalle askeleelleen tässä kovassa maailmassa. Ennen haluttiin esim. liha, maito, turva ja työapu. Eli joka tapauksessa ennen ja nyt haluamme ennen kaikkea henkilökohtaista hyötyä eläimistä. Kukaan ei ole tässä asiassa laupiaampi tai parempi kuin toinen.

Itse olemme valinneet parhaaksi tavaksi osoittaa eläinystävällisyytemme sillä että emme ota minkäänlaista kotieläintä/lemmikkiä seuraksemme. Halutessamme eläinten läsnäoloa ja seuraa suuntaamme ulos asunnostamme ja sinne missä eläimet lajityypillisesti elävät, eli luontoon. En halua jeesustella valintamme olevan parempi kuin muun valinnan tehneillä,  mutta kunhan halusin vain ihmetellä mieltäni kummastuttanutta asiaa. Asioihin tuppaa olemaan pirusti eri näkökantoja. Koettakaahan nauttia kesän odotuksesta!